Alpakankohtaista

Alpakankohtaista-blogissa julkaistaan kahden viikon välein ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opiskeluun, työelämään ja tutkimukseen liittyviä postauksia.

Jos mielessäsi on aihe, jota toivoisit blogin käsittelevän tai jos haluat kirjoittaa blogiin, otathan yhteyttä Spatikan viestintävastaavaan Alisa Vänttiseen (vanttinen.alisa.l [ät] student.uta.fi).

maanantai 1. helmikuuta 2010

Aluetieteen eväillä ympäristöministeriöön

Aloitin sivistysurani Tampereen yliopistossa syksyllä 1968 lukukausimaksulakolla. Mikkelin pikkuympyröistä yliopistomaailmaan siirtyminen tuntui tosi isolta askeleelta. Ja heti lakkoon. Olin yrittänyt arkkitehtioppiinkin ja, kun en sinne päässyt päädyin opiskelemaan sosiaali- ja talousekologiaa. Oppiaineen oli tuonut USA:sta Olavi Riihinen, sosiaalipoliitikko, joka ehti opettaa minua vain lyhyesti. Ensimmäisinä opiskeluvuosinani laitoksen opetus oli hieman hakusessa, Opetusta hoiti lyhyin pestein Erkki Pystynen, Tarmo Koskinen ja viimein vakituinen professorimme Seppo Siirilä. Otin sivuaineikseni sosiologian, kansantaloustieteen ja tilastotieteen – noukin approt myös matkailuopista ja ympäristöpolitiikasta.

Ensimmäiset opiskeluvuodet olivat reippaan radikalismin aikaa. Opiskelijoiden poliittiset järjestöt ottivat aktiivisesti kantaa niin opintosisältöihin kuin yliopistohallintoonkin. Tutkinnonuudistus ja hallinnonuudistus veivät ison osan opiskelijan ajasta. Meidänkin laitoksellamme siirryttiin demokraattiseen hallintoon laitosneuvostoineen.

Töihin tuntumaa

Kosketuksen aluetieteilijän ammattikäytäntöihin sain laitoksen Tampereen seutukaavaliitolle tekemästä tutkimushankkeesta, jossa selvitettiin Pirkanmaan asiointisuuntautumista. Meitä oli projektissa viisi opiskelijaa. Työkokemuksen lisäksi sain projektista matkaani vaimon – hänkin on aluetieteilijä. Projektin aineistosta tein sitten gradun ja pääsin yllättäen laitoksen assistentin virkaan. Toisena assistenttina oli Kauko Kangas, proffana Siirilän Seppo ja apulaisproffina vuoronperään Tarmo Koskinen, Martti Hirvonen, Kullervo Marja-aho, Risto Laulajainen ja Olli Kultalahti. En enää muista kuka kulloinkin. 70-luvun jälkipuoliskolla saimme toisen professuurin, johon nimitettiin Lauri Hautamäki. Lassesta tulikin minulle läheinen työtoveri, sillä hänen aloittamansa Kylätutkimus 76 vei minut mukaansa. Ryhdyin vetämään tutkimushanketta Tampereen yliopistolla. Toimintasuuntautunut kylätutkimus oli leipätyöni puoli vuosikymmentä. Vedin Padasjoen osahanketta. Kaikkiaan kymmenkunta opiskelijaa teki gradunsa vetämissäni kyläprojekteissa Hämeestä Lappiin.

Vuodesta 1974 lähtien vastasin myös o.t.o.:na ympäristöpolitiikan opetuksesta. Silloin aineesta voi suorittaa vain appron. Toimiminen ympäristöpolitiikan opettajana antoi vahvan pohjan myöhemmälle uralleni ympäristöhallinnossa.

Maaseutututkimuksesta maaseutupolitiikan suunnitteluun

Tein lisensiaatintyöni kylätutkimuksesta ja aloittelin jatkoksi väitöskirjaa. Tulin kuitenkin uusiin ajatuksiin, kun valtioneuvoston kanslian suunnitteluosastolla avautui haku maaseutuprojektin projektipäälliköksi. Molemmat laitoksen professorit olivat vain muutamia vuosia minua vanhempia, joten laskeskelin, ettei minulla olisi laitoksella mahdollisuuksia urakehitykseen. Hain siis Helsinkiin töihin. No, viran täyttöprosessi oli melko mutkikas. Kekkonen sairastui ja hallituksessa tehtiin väliaikaisjärjestelyjä – Koivisto hoiti presidentin tehtäviä jne. Viran täyttö kesti kahdeksan kuukautta. Hallituksessa ministerit ottivat vuoron perään hakupaperit tutkailtavakseen. Olin ensimmäisellä sijalla esittelijän virkaesityksessä, mutta viime metreillä homma politisoitui niin, että jäin kakkoseksi – tosin sain lohdutusviran suunnittelijana. Otin vielä vuoden virkavapaata tulevasta tehtävästäni ja hoidin apulaisprofessuuria viransijaisena.

Heti uusiin tehtäviin

Viimein vuoden 1983 alusta siirryin pääkaupunkiin suunnittelijaksi maaseutuprojektiin. Maaseutupoliittinen urani ei kestänyt kovin pitkään, sillä sain pestin valtakunnallisen ympäristönsuojeluneuvoston pääsihteeriksi. Neuvoston sijainti oli sisäasiainministeriön yhteydessä, mutta jo kaksi viikkoa pääsihteerinimityksen jälkeen perustettiin ympäristöministeriö (1.10.1983) ja siirryin sen yhteyteen. Poliitikoista koottu neuvosto toimi neuvoa antavana ja aloitteita tekevänä elimenä ympäristönsuojelukysymyksissä. Tehtävä oli todella mielenkiintoinen, kokonaisvaltainen ja luovuudelle tilaa antava. Sihteeristöni muodostui yleissihteeristä ja kahdesta kanslistista. Toimin pääsihteerin tehtävässä kaikkiaan 12 vuotta. Ympäristönsuojeluneuvoston nimi muuttui ympäristöneuvostoksi. Ympäristöministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön neuvotteluissa päätettiin ympäristöneuvosto ja luonnonvarainneuvosto yhdistää niin, että vetovastuu vaihtelisi. Lopulta ympäristöneuvosto päätettiin lakkauttaa ja samaa odotettiin luonnonvarainneuvoston suhteen, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Lakkautuksen perusteluna oli tehtävän päällekkäisyys eduskunnan ympäristövaliokunnan ja kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan kanssa.

Suomen viralliseksi Kekeksi

Ympäristöneuvoston pääsihteerin tehtäväkuva osui erinomaisen hyvin yksiin Tampereella hankkimani opin ja kokemuksen kanssa. Vielä paremmin pääsin hyödyntämään oppiani, kun minut nimitettiin kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteeriksi vuodesta 1996 alkaen. Tässä tehtävässä jatkan edelleenkin. Toimikuntahan on varsin suuri komitea kaikkiaan yli 40 jäsenineen. Pääsihteerinä hoidan toimikunnan kokousten valmisteluja apunani eri ministeriöiden asiantuntijoista koostuva ns. verkkosihteeristö. Ympäristöministeriössä tiimini koostuu apulaispääsihteeristä ja avustajasta. Toimikunnan puheenjohtaja on nykyisin työministeri Anni Sinnemäki ja varapuheenjohtaja ympäristöministeri Paula Lehtomäki. Kaikkiaan 14 vuoden ajan puheenjohtajana toimi pääministeri.

Ympäristöministeriössä tehtäviini on kuulunut tulosryhmän päällikkönä toimiminen – viimeksi ympäristötiedon ja kestävän kehityksen tulosryhmässä. Viime kesänä ympäristöministeriössä toteutettiin organisaatiouudistus, minkä myötä keke-sihteeristöstä tuli osa kestävä materiaalitalous ryhmää ympäristönsuojeluosastolla. Me piakkoin eläköityvät tulosryhmäpäälliköt annoimme tilaa nuoremmille.

Kestävän kehityksen strategiaprosessien koordinointia

Nykyisiin tehtäviini kuuluu kestävän kehityksen eri strategiaprosessien koordinoinnin lisäksi valtioneuvoston ennakointiverkostossa ympäristöministeriön edustaminen. Saimme juuri valmiiksi kaikille ministeriöille valmistellun toimintaympäristökuvauksen "Yhdessä ja erikseen – Maailma ja Suomi 2010-luvulla". Sen pohjalta kukin ministeriö laatii hallinnonalaansa koskevan tulevaisuuskatsauksen.
Kestävän kehityksen strategiaprosessien koordinointi tarkoittaa kansallisen politiikan lisäksi osallistumista erilaisiin kansainvälisiin politiikkaprosesseihin. 90-luvulta lähtien osallistuin niin arktisen ympäristönsuojelustrategian kestävän kehityksen työryhmään kuin myöhemmin perustetun Arktisen neuvoston kestävän kehityksen työryhmään sen varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana. Osallistuin myös ensimmäisen Itämeren alueen kestävän kehityksen ohjelman (Baltic 21) laadintaan ja Pohjoismaiden ensimmäisen yhteisen kestävän kehityksen strategian laadintaan. Nyt olen jättänyt nämä prosessit ja keskityn Euroopan kestävän kehityksen politiikan muotoiluun EU:n kestävän kehityksen strategian kansallisena vastuuhenkilönä ja kansallisten keke-koordinaattoreiden yhteistyöverkoston (European Sustainable Development Network, ESDN) johtoryhmän jäsenenä. Olen myös OECD:n kestävän kehityksen asiantuntijaryhmän Suomen vastuutaho.

Näin jälkikäteen harmittaa, että pääoppiaineeni sosiaali- ja talousekologia muutettiin aluetieteeksi. Kestävän kehityksen kolmiulotteisuus oli kuin ennakoivasti oppiaineemme nimessä. No, turhaa haikailua, sillä oppisisältöhän säilyi ennallaan. Varsin iloinen olen siitä, että ympäristöpolitiikka kasvoi täysimittaiseksi oppiaineeksi ja sai vetäjäkseen loistavan monipuolisen tiedemiehen, Hailan Yrjön, jonka kanssa järjestämme joka kevät ympäristöministeriössä Kevätneuvokin. Jotkut muistanevat vielä 70-luvulta Yhteiskuntasuunnittelun seuran ja muiden ns. demokraattisten tutkija- ja asiantuntijajärjestöjen kesäneuvokit. Huokaus! Voi niitä aikoja! Itse olin aktiivinen Kehitysaluepoliittisessa rintamassa (KeRI) ja joissain alan järjestöissä. Nyt ne ovat jääneet. Pidän edelleen yhteyttä Tampereen yliopistoon – ympäristöpolitiikan puolelle. Ehkä vielä teen sen väitöskirjankin. Kaikkea hyvää nykyaluetieteilijöille!

Sauli Rouhinen, ympäristöneuvos
 

0 kommenttia:

Lähetä kommentti