Alpakankohtaista

Alpakankohtaista-blogissa julkaistaan kahden viikon välein ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opiskeluun, työelämään ja tutkimukseen liittyviä postauksia.

Jos mielessäsi on aihe, jota toivoisit blogin käsittelevän tai jos haluat kirjoittaa blogiin, ota yhteyttä Spatikan viestintävastaavaan Alisa Vänttiseen (vanttinen.alisa.l [ät] student.uta.fi).

Blogi on kesätauolla 11.6-1.9.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Aluetieteilijästä opinto-ohjaajaksi

Muutama vuosi lukion jälkeen hahmottui ajatus, että haluan maisteriksi. Ala ei ollut mitenkään selvä, mutta sitten kansanopistossa suorittamiini Eurooppa-opintoihin kuului Turun avoimessa yliopistossa suoritettava Eurooppa-approbatur ja siinä yksi osa-alue oli aluetiede. Sain osa-alueesta hyvät arvosanat ja alani oli löytynyt. Pääsinkin ensi yrittämällä opiskelemaan aluetiedettä Tampereen yliopistoon.

Opiskelin ahkerasti, ajatuksena valmistua nopeasti. Kerran keskustellessani professorin kanssa hän totesi, että aluetieteen opinnot saat suoritettua kolmessa vuodessa, mutta eri juttu on sivuaineet. Opiskelu tuntui kuitenkin helpolta ja sujuvalta. Innostuin ainejärjestötoiminnasta ja toimin myös Staabin puheenjohtajana.

Sivuaineita oli hankala valita, taaskaan en oikein tiennyt mitä olisin opiskellut. Suoritin kuitenkin pitkät sivuaineet yrityksen hallinnosta ja sosiologiasta. Opiskelin myös hypermediaa, puheoppia ja ympäristöpolitiikkaa, joka tuntui olevan ”must”-juttu, jota ilman ei pärjää. Joka sivuaineesta oli tehtävä vähintään perusopinnot, jotta sai kokonaismerkinnän todistukseen.

Olen yrittäjäperheen lapsi, joten pidin itsestään selvänä, että yrityksen hallinnon kursseja pitää opiskella. Ihan hyvin ne sujuivatkin ja aina pääsin kursseille, jonolaki ei haitannut minua, koska olin onnistunut suorittamaan paljon opintoviikkoja. Kasvatustieteitäkin mietin, mutta ne olivat Pyynikillä, joka tuntui minusta olevan kaukana ja ne jäivät aloittamatta.

Opiskeluaikana sain alan töitä kolmena kesänä. Tilastokeskuksessa toimin taloustoimittajana, toimitin talousjulkaisun. Seuraavana kesänä Tielaitoksella ja kolmantena kesänä Tiehallinnossa tein taloushallinnon töitä, aloin koota tieturvallisuuden intranet-sivuja ja analysoin erään kyselyn tietoja. Kokemukset olivat mielenkiintoisia ja mukavia, mutta niinä kesinä alkoi seljetä, ettei minusta taida olla aluetieteen tutkijaksi, vaikka jossain kohtaa haaveilin jatko-opinnoistakin. En myöskään ”osannut” etsiä alan töitä muualta, vaikka laitoksella oli puhuttu, että aluetieteilijöistä on pulaa, jolloin töitä piti olla helppo saada.

Tutkimusmenetelmä kurssilla kahden opiskelukollegan kanssa teimme tutkielmat huoltoasema-alalta. Gradun aiheeni liittyi huoltoasemiin ja sain siihen yhteistyökumppaninkin, mutta silti työ lähti tahmeasti käyntiin. Teoriaa sain kasaan mukavasti, mutta aineiston käsittely takkusi. Osin sen vuoksi gradun tekeminen – tai oikeastaan loppuun saattaminen – sitten kestikin kolmisen vuotta. Eikä minulle pitänyt niin käydä. Olin päättänyt sen jo opiskelun alussa, kun laitoksella kerrottiin niistä, jotka roikkuivat kymmenenkin vuotta kesken jääneen gradun takia. Kun kaikki muut opinnot olivat valmiit neljä vuotta opiskelujen aloittamisen jälkeen, tuli kutsu töihin. Kävin eräässä vanhassa oppilaitoksessani haastattelussa ja seuraavalla viikolla aloitin työt. Päätin kokeilla mitä oppilaitosmaailma on.

Työpaikkani oli Työtehoseuran Lönnrot Opisto, joka on Työtehoseuran yksi kolmesta koulutuspisteestä. Työ oppilaitoksessa vaikutti mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea monipuoliselta. Kun sain gradun valmiiksi ja tutkintotodistuksen toimitettua työpaikalle, työsuhteeni vakinaistettiin. Työ pienessä ammatillisen koulutuksen yksikössä oli ihan erilaista kuin mitä koskaan olin tehnyt. Työtehoseuran Lönnrot Opistossa toimin aluksi koulutussihteerinä, sain opetella valtavan paljon erilaisia asioita taloushallinnosta tilastojen tekemiseen. Ensimmäisen vuoden jälkeen minusta tuli koulutussuunnittelija ja sitten esimiehen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen nimikkeekseni tuli opintokoordinaattori. Se tarkoitti, että vähitellen toimenkuvaani ruvettiin ohjaamaan opinto-ohjaajan suuntaan. Opintokoordinaattorin toimenkuva oli hyvin laaja: markkinointia kouluissa ja oppilaitoksissa sekä messuilla, opiskelijoiden asioiden hoitamista, opetusta, opiskelijahuoltotyötä, ym. Vähitellen työtehtäväni opintokoordinaattorina laajentui myös muihin Työtehoseuran koulutuspisteisiin. Pääsin siis osallistumaan koko organisaation nuorisokoulutuksen suunnitteluun, hankkeisiin, opiskelijahuoltotyön suunnitteluun ja kehittämiseen, opetukseen sekä moneen muuhunkin toimintaan.

Oppilaitoksessa ei ollut opinto-ohjaajaa, joten työnantaja ehdotti opinto-ohjaajan pätevyyden hankkimista. Työn ohessa suoritin ensin ammatillisen opettajan pätevyyden ammattikorkeakoulussa ja sen jälkeen kouluttauduin vielä opinto-ohjaajaksi. Kouluttautuminen työn ohessa ei ollut ollenkaan raskasta vaan mielenkiintoista, innostavaa ja helppoakin, koska minulla oli kertynyt niin vahva kokemus oppilaitosmaailmasta.

Aluetieteen opinnoista on jäänyt elävästi mieleen lause ”kun putoatte veteen, osaatte ruveta uimaan, ettekä huku”. Tämän lauseen sanoi professori Sotarauta antaessaan harjoitustyöhön ohjeita, jotka silloin vaikuttivat kovin puutteellisilta. Mutta sen lauseen muistamisen myötä, olen oikeastaan uskaltanut tarttua jokaiseen tehtävään, joka minulle ammatillisessa oppilaitoksessa annettiin. Voisi sanoa, että aluetieteen koulutus antoi hyvät valmiudet tarttua monenlaisiin työtehtäviin. Opettamisen aloitin ympäristötiedolla, jotain hyötyä siis minullekin oli ympäristöpolitiikasta.

Opintoviikkoja kertyi lähes 250, mietinkin silloin, että jos tekisi vielä toisen gradun, niin saisin kaksi tutkintoa. Työelämä kuitenkin vei mennessään, eikä ajatus toteutunut. Opiskeluaikanani yliopistossa puhuttiin ohjauksen tarpeellisuudesta paljon ja ruvettiin kehittämään sitä. Jälkikäteen ajateltuna opintojen ohjaus ja myös tehokkaampi uraohjaus olisi ollut tarpeellista.

Olen todennut aina viihtyneeni kaikissa opiskelupaikoissani, joten nykyinen työni peruskoulun yläasteen oppilaanohjaajana on luonnollinen lopputulema. Yläasteen oppilaanohjaajana työkenttäni on nyt rajatumpi ja selkeämpi kuin aiemmin. Koen sen positiivisena, kun pystyn pitämään työpäivät kohtuullisen pituisina ja kehittämään työtä ja sen tekemistä. Oppilaat ovat myös monenlaisten haasteiden edessä, joten he tarvitsevat ohjausta ja tukea. Koulutusmaailman käsitteet ja käytännöt ovat vieraita myös vanhemmille, joten opo on aktiivinen toimija kodin ja koulun yhteistyössä.

Opiskelu kiinnostaa edelleen ja opiskeluaikanani aluetieteessä puhuttiin jo elinikäisestä oppimisesta. Mielestäni olen idean omaksunut varsin mallikkaasti. Haluan herättää ihmisissä, etenkin nuorissa ajatusta, ettei oppimisen tarvitse olla pakkoa, vaan oppiminen voi olla mukavaa, ja sitä voisi myös harrastaa omaksi hyödykseen ja ilokseenkin. Eikä oppiminen ole ulkoa pänttäämistä vaan ajattelua, ymmärtämistä ja innostusta. Valmistumisvaiheessa opiskelija tuntee, että kaikki pitäisi osata ja se aiheuttaa paineita työelämään siirtymisessä. Nyt voin syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että työ tekijäänsä opettaa. Jokaisessa työpaikassa on omat tapansa tehdä työtä ja ne pitää omaksua ennen kuin voi sanoa olevansa osa toimivaa työporukkaa. Kun työpaikan tavat ja dynamiikat ovat hahmottuneet, on hedelmällisin aika alkaa soveltaa asiantuntemustaan, opiskelun antia. Mielestäni ihminen ei ole koskaan ”valmis”. Jokaisella on aina mahdollisuus kehittyä niin tiedollisesti kuin ihmisenäkin. Yhä mielessä käy välillä kysymys, mitä seuraavaksi voisi opiskella. Toisaalta koulumaailma tarjoaa paljon mielenkiintoisia aiheita jatko-opintoihinkin….

Varpu Kujala

0 kommenttia:

Lähetä kommentti